1800-luku oli
kristinuskon jakautumisen ja laajenemisen, saksalaisen filosofian sekä
ideologisten ”ismien” kuten liberalismin, sosialismin, konservatismin ja
nationalismin kehitysaikaa. Kristinuskolle vuosisata toi kosolti haasteita,
kuten Darwinin evoluutioon perustuvan kehitysopin, uskonkäsityksiin sopimattomat
tieteellis-tekniset edistyshypyt ja kirkon asemaa haastaneen
kansalaisyhteiskunnan ja julkisen keskustelun laajentumisen. Myös ateistiset ja
kristillistä sanomaa soveltaneet työväenaatteet, ensimmäiset naisasialiikkeet,
koulutusuudistukset ja hurmoshenkiset kansallisvaltioideologiat koettelivat
kristinuskon tarjoamaa maailmankuvaa. Ennen yhteiskunnallisesti
vaikutusvaltainen kirkko alkoi kutistua yhdeksi instituutioksi muiden joukossa.
Katolisen
kirkon piirissä 1800-luku merkitsi yhtäältä jesuiittajärjestöjen
uudelleenperustamista ja katolisen lähetystyön siirtämistä uusiin maanosiin,
toisaalta uusia ristiriitoja vanhoillisen kirkonjohdon ja nopeasti
modernisoituneen maailman välillä. Monet uudistukset ja ”ismit” merkitsivät
katolisuudelle ”Suurta huolta”, joksi paavi Pius IX nimesi uusia ”harhaoppeja”
luettelevan kiertokirjeensä v. 1864. Katolisuuden alueellinen leviäminen teki
uskonsuuntauksesta itsenäisemmän suhteessa eurooppalaisiin valtiohallintoihin.
Sen myötä kristinusko laajentui todelliseksi maailmanuskonnoksi.
Protestanttisuus
jakaantui useisiin uusiin uskonliikkeisiin. Yhdysvalloissa jo edellisinä
vuosisatoina muodostunut anabaptistinen reformaatio voimistui metodismin,
baptismin ja adventismin suosiossa. Uuskristillisyys kasvoi mm.
kolminaisuusopin hylänneen mormonismin ja Jehovan todistajien myötä. 1800-luvun
taitteen Suomeen muodostui neljä mm. saksalaisesta pietismistä vaikuttunutta
herätysliikettä: evankelisuus, herännäisyys, rukoilevaisuus ja lestadiolaisuus.
Myös metodismi saapui Suomeen vuosisadan lopulla. Evankeliset liikkeet
keskittyivät sisälähetystoimintaan, mutta protestanttisten kirkkojen välinen
ekumeeninen yhteistyö alkoi vuosisadan lopulla näkyä myös kristillisen ulkolähetyksen
piirissä.
Uusien
kristillisten suuntausten sanomaa levittivät usein karismaattisiksi
esiintyjiksi ja pyhiksi tulkeiksi luonnehditut herätysjohtajat, joiden
tarkoituksena oli oman Raamatun-, uskon- ja tulevaisuudentulkinnan muttei
niinkään – vastoin kuin aiemmilla kristillisillä kirkkoisillä – kokonaisen
maailmankuvan tai filosofisen katsantotavan juurruttaminen. Filosofian puolella
taas pureuduttiin uudelleen suuriin ja monimutkaisiin kokonaisselityksiin.
Filosofian
maailmaa hallitsi 1800-luvun alussa saksalainen idealismi. Etenkin valistusajan
perintöä kannatelleen G.W.F. Hegelin (1770–1831) ajattelu nousi ohittamattoman
merkittäväksi. Tämä metafysiikan, etiikan, estetiikan sekä oikeus- ja
historianfilosofian suurajattelija pyrki oman ”systeeminsä” puitteissa
idealistisesti osoittamaan, että kaiken tiedetyn, niin luonnon kuin ihmisenkin,
olemassaolo on maailmanhengen (Weltgeist) luomaa ja ylläpitämää, ja tämä
kaikkeus etenee vastakohtiensa välityksellä vaihe vaiheelta kohti alati
moninaistuvaa absoluuttia. Absoluuttisessa idealismissa historia on
”maailmanhengen” tuotteiden tiedostamista ja esittämistä tietoa etsivälle
mielelle, toisin sanoen hengen tulemista tietoiseksi itsestään järjen
välityksellä. ”Järjellinen on todellista ja todellinen on järjellistä”, mutta
Hegelin ajattelussa todellisuus on mieluummin alati muuttuvaa ”tulevaista” kuin
paikallaan pysyvää ”olevaista”. Muutoksesta voimme saada selvyyden useimmiten
vain jälkikantoisesti - tähän Hegel viittasi kuuluisalla toteamuksellaan ”Minervan
pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa”.
Tanskalaista
Sören Kierkegaardia (1813–1855) taas kiinnosti hegeliläisessä
prosessiajattelussa vähemmälle huomiolle jäänyt yksilön monimutkaisuus.
Teologinakin tunnetun Kierkegaardin varhaiseksistentialistista filosofiaa
nimittävät itsetutkiskelun, vapauden ja uskon kysymykset sekä inhimillisen
olemisen erittely eettiseen, esteettiseen ja uskonnolliseen tasoon. Hän ei
perustanut luterilaista uskoaan pyhien tekstien ja tapahtumien todistelemiseen
vaan ainoastaan uskoon. Kantaa kutsutaan fideismiksi. ”Uskon loikalla”
pimeyksien ja epäilyn ylitse kristillinen sanoma muuttui Kierkegaardin
ajattelussa käytännölliseksi elämänkatsomukseksi ilman kirkollisia
tulkintakehyksiä.
Karl Marxille (1818–1883)
hegeliläinen ”ajan henkeä” ilmaiseva filosofia ei riittänyt. ”Filosofit ovat
vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen”,
kuvasi Hegelin idealistista dialektiikkaa materialistisesti soveltanut Marx
tarkoituksiaan. Enemmän kuin puhdas filosofi, oli Marx taloustieteilijä,
historioitsija ja poliittinen aktivisti, jonka pyrkimyksenä oli vallitsevan
filosofian ja ideologian kritiikki ja aineellisten olosuhteiden parantaminen
työtätekevän enemmistön eduksi. Marxin mukaan yhteiskunnallinen elämä kuten
tuotantosuhteet määrittävät yksilöllistä tietoisuutta ja tajuntaa, ja tämän
tietoisuuden ohjaamina yksilöt tulevat ylläpitäneeksi vallitsevia
yhteiskunnallisia olosuhteita. Marxin varhaisempaa tuotantoa kuten Taloudellis-filosofisia
käsikirjoituksia 1844 pidetään filosofisempana, vaikka myös myöhempää
tuotantoa kuten teosta Pääoma (1867) on pidettävä filosofisesti
merkittävänä.
Muita
1800-luvun suurajattelijoita olivat mm. taiteen, pessimismin, tahdon ja
myötätunnon filosofi Arthur Schopenhauer (1788–1860), sosiaalisen liberalismin
(vapausaatteen), eettisen utilitarismin, logiikan ja naisten oikeuksien
filosofina tunnettu John Stuart Mill (1806–1873) sekä moraalin alkuperää,
estetiikkaa, kristinuskoa ja tiedettä kimurantin kriitillisesti tarkastellut
Friedrich Nietzsche (1844–1900).
